31. heinäkuuta 2013

A beautiful body

Nyt viimeistään jokainen on kuullut MAMI GO GO -blogista lähteneestä haasteesta, A Beautiful Body projektista.

Ensimmäiset kuvat nähtyäni, ja itse haasteen nähtyäni, olin aivan varma etten aijo osallistua. Bloggerin lukufeedini täyttyi upeista äideistä, jotka olivat tarttuneet haasteeseen. Olin ylpeä heistä, kateellinen heille. En kateellinen vartaloista, vaan siitä itsevarmuudesta ja rohkeudesta.

Voi kertoa nyt oman tarinani, en pelkästään sen että olin raskaana ja kroppa meni pilalle. Olin pienenä, nuorena tyttönä hoikka. Harrastin paljon liikuntaa, kävin päivittäin tallilla juoksentelemassa ja taluttelemassa hevosia, ja pysyin hoikkana siihen saakka kunnes lopetin ratsastuksen kahdeksannella luokalla, vuonna 2004. Pikkuhiljaa kaikki syömäni herkut alkoivatkin näkyä vartalolla. En pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä, en tuntenut mitään ulkonäköpaineita, eikä minun tarvinnutkaan, olin edelleen täysin normaalikokoinen ja hoikahko. Mistä minulle sitten tuli kauheat ulkonäköpaineet, olivat rakkaat ystäväni, jotka minulle jostain suuttuessaan alkovat haukkua läskiksi. En ollut lihava, en lähelläkään läskiä. Voikun olisin silloin tajunnut sen, ettei minussa ollut mitään vikaa, vaan kiusaajien korvien välissä. Siitä lähtien kuitenkin olen kokeillut kaikenlaisia laihdutusmuotoja, siitä lähtien olen tuntenut oman vartaloni kamalaksi. Yhdeksän vuotta olen vihannut vartaloani, ja se on aika rankkaa. Tullessani raskaaksi vihasin vartaloani yhtä enemmän, toki vauvamasu oli kiva, mutta tunsin silti itseni ainoastaan lihavaksi. Aina kun joku huomautti että ompas sun maha taas kasvanut viime näkeämän, repesivät vanhat haavat sisälläni auki. Yritin piilotella vatsaani kaikin tavoin yleisillä paikoilla, enkä liikkunut kovinkaan paljon pihapiiriä kauemmas.

Nyt yli vuosi synnytyksestä ja raskaudesta olen edelleen epävarma vartalostani. Toivoin, että minä olisin voinut olla se äiti joka postaa timmin mahan ja kaikki kommentoisivat ''ei uskois että oot joskus ollu raskaana''.. Mutta valitettavasti vatsaani koristavat isot arvet, jalat ovat yhtä selluliittia ja tissit roikkuvat. Vietän päivässä 80% ajastani vaatteiden kanssa tuskailuun tai peilin edessä katsoen inhoten itseäni.

Mutta nyt, luettuani monet tarinat alan pikkuhiljaa tajuamaan, että ei minun tarvitsekaan näyttää siltä etten olisi koskaan saanutkaan lasta. En halua että Liam ikinä ajattelee että hänen takiaan äiti ei pidä ulkonäöstään, joten pikkuhiljaa suunta on vaan ylöspäin.

Pari päivää sitten, jo ennne tätä haastetta puhuttiin mun siskon kanssa ja totesin että ottaisin mielummin tarveen ja hyvän itsetunnon kuin unelmakroppani.