30. lokakuuta 2014

Halloween '14

varoitus; kuvaspämmi

Tänään kokoonnuttiin taas meidän mahtavalla mammaporukalla juhlistamaan Halloweeniä. Viime vuonna juhlittiin Jemmin luona, nyt Iinan kotona, ja voih, asuntokuume vaan kasvaa, kun näkee näin ihania koteja!
 Tällä kerralla mentiin nyyttärimeiningillä, oli suolasta piirakkaa, silmämunajuusokakkua, pastejoita, dippivihanneksia, coktailtikkuja, keksejä, kinderpiirakkaa, muffinsseja, you name it!Mun vastuulla oli dippivihannekset, koska en ole oikein mikään mestarilepuri.
Juhlat olivat aivan ihanat ja onnistuneet, lapsilla oli hauskaa ja äidit nauttivat. Oonko mä jo kertonut tarpeeksi monta kertaa, kuinka onnellinen oon siitä, että Sofia ja Veera päättivät eräs kevät järkätä tapaamisen, ja sain mahdollisuuden tutustua näihin ihaniin mameihin? Meidän porukka on kasvanut alkuperäisestä kooonpanostaan parilla ihanalla äidillä, jotka tapasin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa, mutta tuntuu, kuin oltisiin tunnettu näiden kaikkien kanssa aina! Samanhenkisiä ÄITIkavereita on oikeasti yllättävän vaikea löytää, siksi olenkin niin kiitollinen, että sain nämä upeat naiset mun elämään <3

Kiitos; Karoliina, Sofia, Veera, Iina, Essi, Klara, Julia, Demi ja Jenina +lapset <3



 Limppu, Viima ja Edi










29. lokakuuta 2014

Pala arkea

Huomasin, etten ole vähään aikaan päivitellyt meidän normaaleja arjen kuulumisia, joten eiköhän ole korkea aika.

Maanantaina Limppu oli hoidossa, ja he olivat kuulemma askarelleet isänpäivälahjoja, enkä mä malttais odottaa mitä Limppu on omin pikku kätösin saanut aikaseksi. Muistan vielä kun olin raskaana ja odotin Limppua, pelkäsin, että mitä jos en pidäkään lapseni tekemistä piirustuksista tai arskarteluista? Esitänkö sitten vaan pienelle, että olipa upea taideteos ja kotona heitän roskiin? Taisin tirauttaa monta kyynteltäkin silloin, kun mietin tuleeko musta ihan kamala äiti. Voin onneksi todeta että niin ei ole käynyt. Mun sydän on jokaikinen kerta pakahtunut onnesta kun Limppu tuo piirustuksiaan ja askartelujaan kotiin. Mä olen niin ylpeä kaikesta minkä hän on itse tehnyt. Mun täytyisi vain hankkia enemmän taulukehyksiä, että saataisiin koko seinän pituinen ''taideseinä'' Limpulle, se olis upea!

Tiistaina oltiin mun mummolla kyläilemässä, ja Limppu osasi hienosti esitellä itsensä kotipalvelun/sosiaalihuollon työntekijälle, joka oli käymässä mummon luona. Siitä Limppu suuntasikin suoraan ruokapöytään vaatimaan kakkua. Me oltiin kuulemma ihan samanlaisia mun sisarusten kanssa pieninä. Limppukin siis jo tietää, että mummolla saa aina jotain hyvää.

Illalla kun oltiin menossa kotiin, Limppu meni liukastumaan ja löi naamansa asfalttiin. Nicce lähti hurjaa vauhtia kotiin Limpun kanssa ja me äitin kanssa hiihdetiin perässä. Limppu rauhoittui nopeasti, mutta kaatumisen johdosta toinen etuhammas alkoi heilua. Limppu sai nukkua meidän välissä yön ja herätin Limpun kerran juomaan vettä, nähdäkseni, ettei pää ollut saanut kovempaa tälliä.


Tänään, eli keskiviikkona Limpulla olisi ollut päiväkotipäivä, mutta käytiin vain päiväkodissa kertomassa mitä edellisiltana oli tapahtunut ja hakemassa Limpun päiväkotikuvat, jotka oli tulleet päiväkodille.
Yhdeksän jälkeen soitin hammaslääkäriin ja saatiin päivystyaika klo 14.30. Yleensä en valita facebookissa tai blogissa meidän arjesta tai muusta, mutta tää päivä oli jotain ihan hullua. Aamulla me tiskattiin Limpun kanssa yhdessä (Limppu asetteli jo tiskattuja laseja altaassa) ja kun oli aika tiskata veitset, sanoin Limpulle, että hän saa mennä leikkimään omia leikkejään hetkeksi ja siirsin hänet pois. Tästä Limppu kuitenkin suuttui ihan kauheesti ja alkoi huutamaan. Mä en välittänyt hänen kiljumisista, vaan jatkoin tiskaamista, että saan sen vihdoin päätökseen. Hetken päästä Limppu tulee mun viereen ja sanoo ''Äiti, kako'' ja osoittaa pöydän alle. No meidän pieni Limppu hurmuri oli päättänyt kostaa pissaamalla pöydän alle. Nyt tapahtuma jo naurattaa, mutta silloin olin jo burn outin partaalla (en oikeasti), tai ainakin tuntui siltä. Aamupäivään kuului myös 20min pituiset päiväunet, kahden tunnin päkkäreiden sijaan, eläinten härnäämistä yms. Ja kun oltiin menossa hammaslääkäriin, portaat toiseen kerrokseen, Limppu meni ja astui yhden portaan väärin, kaatui ja löi alahuulensa portaaseen. Limppu ei ikinä ole kaatunut portaissa, ja tekee sen nyt, kun ollaan jo valmiiksi menossa tarkastuttamaan hampaita. Toisaalta, aika hyvä ajoitus, mutta musta tuntuu välillä tuon uhmataaperon kanssa, että harmaannun ennen aikojani.

Päästiin kuitenkin sinne hammaslääkäriin ja meidän otti vastaan ihana hammaslääkäri, joka kehui kokoajan Limppua reippaaksi. Käynti oli nopea ja saatiin ohjeiksi, ettei saa syöttää mitään kovaa, eikä hapanta suun haavojen takia. Kolmen viikon päästä hampaan olisi pitänyt kiinnittyä itseksekseen, mutta jos ikenen päälle tulee ''tasku'' niin hammas on mennyt kuolioon ja se otetaan pois.
 Multahan on vedetty neljä vuotiaana molemmat etuhampaat pois, koska tein jatkuvasti kaikkea kiellettyä, kuten vedin pikkurekalla täysiä päin maton reunukseen, hypin sohvalla ja lensin naama edellä alas ja seisoin liikkuvassa bussissa lentäen käännöksessä bussin korkeat portaat alas, naama edellä. Mulla ei kuitenkaan rautahampaat vahingoittuneet, luojan kiitos, enkä usko että Limpullakaan on, vaikka hammas menisikin kuolioon.
Sellainen touhukas alkuviikko meillä! Nyt herkuttelen suklaalla, ja menen ihan pian nukkumaan, että jaksaa huomenna juhlia Halloweeniä parhaassa seurassa!

<3: Laura

ÄITI! Mä oon lehdessä

Tää on jotenkin ihan kamala paikka julkaista nää kuvat täällä! Kuvat kuitenkin tulevat lehteen, joten samapa tuo ovatko ne täällä blogissa. Kuvat ovat teknisesti erittäin onnistuneet, mutta en ole yhtään tyytyväinen itseeni. Mua jännitti ihan kumman paljon kuvaustilanne, enkä ymmärrä miksi. Onhan mulla ihan onnistuneita koulukuviakin, ja samallainen tilanne tuokin oli, mutta mä vain jännitin. Toisaalta, mähän olen tuhannen ilmeen mestari - ellen miljoonan, ja tämä on minä jännäpissat housussa :D

Käykää ostamassa uusin kaksplussa, joka tulee ensi viikolla myyntiin. Mä jännään teidän kanssa siihen saakka millainen juttu meistä on tehty lehteen, siitä kun en tiedä vielä yhtään mitään.

28. lokakuuta 2014

Inspiration Day & Blog Awards

Halusin vielä tulla jakamaan teille nämä kuvat, jotka otatettiin valokuvaajan toimesta päivätapahtumassa sekä gaalassa.

Päivätapahtumassa tosiaan tapasin monia ihania tuttuja, joiden kanssa olen kyllä jutellut netissä, mutten koskaan tavannut livenä. Tänä vuonna niin moni oli päässyt paikalle, mikä oli ihan mahtavaa. Koko pari tuntia menikin oikeastaan rupatellessa uusienvanhojen tuttujen kanssa, enkä edes kerennyt ajattelemaan mitään luentoja, kun sen verran hauskaa meillä oli ja juttua riitti.

Itse gaalassa kävin ottamassa Nicen kanssa kuvan, ja onneksi käytiinkin! Oon tosi tyytyväinen tohon meidän kuvaan, ja kun meistä ei pahemmin ole mitään kunnollisia pariskuntakuvia, kun ehkä yksi, joka sekin otettu vuonna 2010 ja molemmilla jotkin alkoholijuomat käsissä. On se mun beibe vaan niin söpöläinen ihana!

Kuvat: Nanna & Pauli Siuruainen

26. lokakuuta 2014

BID2014 & IBA2014

Eilen päästiin taas viettämään ihan mahtavaa päivää Bloggers Inspiration Dayssa ja illan blogigaalassa.
Lähdin aamulla hyvissä ajoin bussilla huristelemaan kohti Helsinkiä, ja Kampissa tapasin Sofian, Klaran, Demin, Paprikan, Julian, Jeninan, Jonnan ja Pinjan. Käytiin ensin johtocafessa syömässä ja kahvilla, jonka jälkeen matkattiin Katajanokalle viettämään inspiroivaa päivää. Viime keväänä mun mielestä osa jutuista oli järjestetty paremmin, mutta mikään ei jäänyt harmittamaan, koska meillä oli mahtava porukka kasassa ja tapasin ensi kertaa livenä mm. Marian, Oonan ja Korinnan ja Emilian siskon Eveliinan. Otettiin myös pari ryhmäkuvaa ison porukan kanssa, ja  odottelen jo innolla niitä kuvia julkaistavaksi ID:n sivuilla.











Päivätapahtuman jälkeen mentiin kaikki porukalla mun ja Nicen hotellille Sokos Hotel Albertiin, jossa Nicce jo odottelikin meitä. Laittaudutiin, juteltiin, syötiin ja juotiin. Oon mä vaan niin älyttömän iloinen että oon saanut mahdollisuuden tutustua näin ihaniin ihmisiin. En ikinä blogini alkutaipalella voinut ees kuvitella että blogin kautta voisi saada tosiystäviä, jotka kaikki on niin älyttömän rakkaita! Odottelen aina innolla meidän tapaamisia ja miittinkejä.

Asuksi mulle valikoitui itseasiassa monta vuotta vanha mekko, vaikka tilasinkin Nellyltä mekon tätä gaalaa varten, mutta se osoittautui ihan väärän malliseksi ja vähän isoksi, niin päädyin tähän mekkoon. Muut lähti kuvaamaan asut ulos, mutta me Klaran kanssa oltiin liian mukavuudenhaluisia vilukissoja, että kuvattiin hotellin käytävällä. Oon ihan sika pettyny mun omaan kameraan, jolla ei pysty kuvaamaan huonossa valaistuksessa ollenkaan, ja oon miettiny uuden kameran ostamista, mutta toisaalta uuden objektiivin ja lisäsalaman kanssa mun kamerakin pystyisi upeisiin kuviin. Mun kameran runko on kuitenkin ihan superi, mutta olympuksen minijärkkäri houkuttelis pienen kokonsa takia. Tää täytyy pistää nyt kunnon mietintään tämä kamera-asia.

Gaalaan lähdettiin vähän ennen seitsemää ja sisälle päästyämme löydettiin täydellinen paikka ihan lavan edestä. Istuttiin itseasiassa edelliselläkin kerralla samassa paikassa.
Tivolissa vhdoin sain jotain juotavaakin, kun Nicce kävi hakemassa mulle alkoholittomia drinkkejä, jotka oli ihan superhyviä. Harmi vaan, että nää alkoholittomat juomat ei kuuluneet Open Bar:iin, joten olivat maksullisia, mikä on mun mielestä kamalaa syrintää, että ainoa ilmainen alkoholiton vaihtoehto oli päivätapahtumassa ja gaalassa vissy vesi.
 Meillä oli kuitenkin ihan mahtava ilta. Naurettiin, kannustettiin, hurrattiin, kuvattiin, juteltiin ja naurettiin sydämen kyllyydestä. Ihanaa! Harmi, että tää taisi jäädä mun viimeiseksi gaalailuksi, nyt kun siirryin kaksplussalle, mutta välillä tarvitaan vähän uusia tuulia :)




Aamulla noustiin Nicen kanssa aikaisin ylös ja oltiinkin heti puoli kahdeksan jälkeen aamupalalla, niin, että päästään pian kotiin Limpuran luokse. Molemmilla oli niin järkyttävä ikävä pientä, ettei mitään rajaa. On ihanaa matkustella, mutta kyllä kotiin on ihana palata. Nyt ei ole tiedossa vähään aikaan mitään juhlia minne joutuisin mennä ilman Limppua, hyvä niin, koska Limpullakin oli ollut niin kova ikävä meitä, kun halusi olla kokoajan sylissä ja väänsi itkua jos mentiin edes toiseen huoneeseen. Ehkä huomenna on jo vähän parempi päivä, ja ollaan kaikki toivuttu ikävästä.

Hotellivalinta meni muuten ihan nappiin! En olis voinut toivoa mukavempaa henkilökuntaa ja ihanempaa huonetta. Niccekin sanoi, että seuraavalla kerralla jos ja kun yövytään Helsingissä valitaan sama hotelli.
Sellainen ihanan viikonloppu meillä <3

<3: Laura

25. lokakuuta 2014

Ready for #BID2014

Kohta starttaa bussi kohti Helsinkiä, tänään olis tiedossa nimittäin Bloggers Inspiration day ja illalla gaala. Tapaan tytöt (Sofia, Jenina, Klara, Demi ja Paprika) keskustassa ja siitä matkataan yhdessä viettämään ihanaa päivää kera muiden blogigollegoiden. Luvassa on luentoja, inspirtoitumista, syötävää, juotavaa ja kuvaamista. Illallan kruunaa Blog Awards, johon Nicce tulee mun avecina <3

Ihanaa lauantaita kaikille, pus!

24. lokakuuta 2014

Lets talk about strech marks

Niinkuin otsikko kertoo, nyt puhutaan raskausarvista. Englannin kieleksi se on jopa paremmin muotoiltu sana venytys arvet, eikä tönkösti suomeksi raskausarvet, ihan niinkuin raskausarpia tulisi vain raskaana oleville.
 Erilaisia keskustelupalstoja, blogeja lueskellessani ja ihmisten kanssa juteltuani tässä vuosien varrella, olen huomannut tietynlaista tietämättömyyttä mitä tulee raskausarpiin ja niiden syntyyn. Raskausarvethan syntyvät kun iho ei veny samaan tahtiin kun ihminen lihoaa, tai sanoisin enneminkin, että kasvaa.



Jokaisella ihmisellä on erityyppinen iho, toisilla erittäin elastinen, hyvin venyvä ja palautuva, toisilla erittäin tiukka ja joillain jotain siltä väliltä. Itse kuulun tähän kastiin jolla on erittäin tiukka ja venymätön iho. Ensimmäistä napakorua laittaessani 14-vuotiaana, lävistäjä jopa sanoi, että ihoni on kumman kireä ja lävistäminen kesti normaalia kauemmin ja näinollen teki myös erittäin kipeää.

Kerran vuosia sitten yksi ystäväni totesi kun puhuttiin raskausarvista "no ei mulla mitään sellaisia oo, enhän mä oo raskaana". Olin hämmentynyt, mutten sanonut mitään. Minä olen saanut ensimmäiset raskausarpeni 13-14-vuotiaana, kun vartaloni alkoi muuttua lapsen vartalosta pikkuhiljaa naisen vartaloksi. Painoni muuttui 50kg:sta 54 kiloon. Eli painoa tuli noin neljä kiloa. Missään vaiheessa en ole kokenut nopeaa ja suurta painonnousua, vaan minulle saattoi ilmestyä raskausarpia ihan yhden kilon painonmuutokesta. Raskausarpeni tulivat sisäreisiin ja opin elämään niiden kanssa. Toki häpesin niitä pitkään, enkä mielelläni käyttänyt lyhyitä shortseja kesäisin, enkä kavereilla yökyläillessäni ollut pienissä vaatteissa. Tiesin itse jo silloin totuuden raskausarvista, ja erilaisista ihotyypeistä, mutta suurimmalle osalle ystävistäni raskausarvet olivat lihavan ihmisen, tai raskaana olevan merkki, eikä olisi tuntunut hyvältä tulla lokeroiduksi kumpaankaan kategoriaan epävarmana kolme-neljätoistavuotiaana.

Raskausaikana sain arpia lisää sisäreisiin, kylkiin, vatsaan, pohkeisiin ja rintoihin. Suurimmat arvet ovat vatsassani, ja ne tulivat vain muutamaa viikkoa ennen synntystä, hitaasti mutta varmasti kasvavan mahan kanssa. Ihoni kertoi, että nyt riitti, tämän enempää en veny. Ja kiloja minulle tuli yhteensä vain 7.
Raskausarvet syntyvätkin monelle raskauden viimeisillä viikoilla tai jopa synnytyksen jälkeen, kuten rintoihin kun maito alkaa nousta kunnolla ja rinnat kasvavat.
Voin kertoa valitettavan totuuden jokaiselle; jos olet tai ihosi on altis raskausarville, tulet niitä saamaan vaikka uisit rasvoissa ja öljyissä.
Raskausarvet vaalenevat miltein näkymättömiksi vuosien kuluessa, mutta syvimmät arvet pystyy tuntemaan kädellä siltikin. Mutta toki ihosta huolehtiminen ja rasvaaminen on tärkeää, ja hyvillä rasvoilla voi auttaa raskausarpia paranemaan.

Musta on vähän kummallista, että edelleen, jopa äitiysblogeissa raskausarvet ovat jotenki tabu, tai ainakin tuntuu siltä, että moni joka on niin ''onnekas'' ettei niitä saanut, kehuskelee ja leveillee asialla ja he jotka ''eivät olleet yhtä onnekkaita'' peittävät itsensä, eivät puhu juurikaan asiasta ja ehkä jopa häpeävät. Välillä minustakin on tuntunut, että raskausarpeni ovat muille isompi ongelma kuin itselleni. Mahaani tulee koko loppuelämän koristamaan tiikerinraidat, mutta mitäs sitten? Minä olen paljon muuta kuin ne raskausarvet ja olen kyllästynyt tähän kauneusihanteeseen, johon kuuluu vain sileä, heleä iho. Miksi jaksetaan kampanjoida isompien, kurvikkaiden ihmisten puolesta? Siitä, ettei kaikki ole size 0, mutta raskausarvet pysyvät edelleen vain paitojen alla piilossa. Raskausarvista puhutaan niin vähän, että ne pelottavat ihmisiä. Mitä turhaan, tuleehan meistä vanhoinakin ryppyisiä ja sitten se on goodbye forever sileä iho, ellet sitten käänny botoxin puoleen.

Näyttäkää rohkeasti arpenne, ja puhukaa niistä.
Älkää enää suostutuko häpeämään tai pelkäämään yhtä maailman normaaleimmista asioista.

22. lokakuuta 2014

Arvaa kuinka paljon sua rakastankaan?

Välillä sitä hätkähtää ''hereille'' keskellä arjen tavanomaisia touhuja, tajuamaan kuinka paljon toista voikaan rakastaa.
 Aamulla, kun käveltiin päiväkotiin, Limppu osoitti taivalle ja kysyi ''mi?'' Vastasin, että taivalla on pilviä. Sen jälkeen Limppu sanoi 'kako'' ja näytti kuinka otti pilviä kiinni käsiinsä. Mulla meinas tulla itku, toinen oli niin suloinen. Ihana, pieni, viaton, onnellinen ja lapsenmielinen. Toinen iloitsee maailman pienimmistä asioista ja pitää kaikkea niin ihmeellisenä.

Pysy aina tuollaisena rakas <3




<3: Laura

19. lokakuuta 2014

Rv 18+1

Eilen alkoi yhdeksästoista raskausviikko. Parin viikon päästä ollaan siis puolessa välissä, anteeksi mitä? Miten ihmeessä tämä aika on mennyt niin nopeasti tällä kertaa? Pitäisikö muka alkaa jo miettiä vauvanvaatteita, vaunuja, imetysasioita, tulevaa synnytystä? Okei, ehkä hiukan valehtelen; on niitä vaunuja jo mietitty heti positiivisen raskaustestin jälkeen, lastenvaunuhullu kun olen (Limpulla ollut jo tähän menneessä neljät rattaat). Vauvanvaatteita en halua ostaa vielä ennen rakenneultraa, joka on marraskuun alussa, mutta käytiin me jo eilen kirppiksellä kattelemassa söpöjä minivaatteita mun äidin kanssa. Imetys ja synnytysjutut jännittää jo nyt kovasti, mutta oon mennyt sillä mentaliteetilla, että niihin on vielä niin pitkä aika. 
En tiedä kuinka monelle tulee yllätyksenä, mutta en ole ns. imetyksen puolestapuhuja, en nimittäin imettänyt Limppua kun kolme päivää huonoin tuloksin. En vaan koe imetystä minun, meidän jutuksi, mutta voi olla, että mielipiteeni vaihtuu tämän uuden tulokkaan myötä.
Edellisestä synntyksestä ollaan puhuttu paljon mieheni kanssa, lähinnä niistä asioista jotka olisivat voineet mennä paremmin, vaikka kokonaisuudessaan Limpun synnytys oli nopea (5h), eikä minkäänlaisia komplikaatioita syntynyt. Olisin halukas kokeilemaan synntystä ilman epiduraalia, että ponnistusvaihe olisi tehokkaampi, enkä myöskään halua missään vaiheessa ilokaasua, siitä oli viimeksi paljon enemmän haittaa kun hyötyä, ja jäi lähinnä kammo koko ilokaasua kohtaan. Toivoisin, että saisin olla suihkussa, tai edes liikkua niin pitkään kuin mahdollista, mutta olen kuitenki armollinen itselleni mitä tulee kivunlievityksen suhteen, en ole pettynyt itseeni, vaikken pystyisikään olla ilman. Käydään ehkä tämän raskauden aikana synnytysvalmennuksessa, koska olisi hyvä kirjata ylös näitä toiveitani synnytystä koskien, ettei sitten sairaalassa tule oloa, ettei pysty puhumaan omasta puolestaan kovissa kivuissa.
Yhdeksästoista raskausviikko siis alkoi ja neuvolasta saadun odotuskirjasen mukaan vauva on nyt n. 18cm pitkä ja painaa n. 220g. Kirjan mukaan nyt viimeistään pitäisi alkaa tuntemaan liikkeet kunnolla, ainakin äidit jotka ovat aiemmin synnyttäneet. Iltaisin tunnen ihan hentoa poreilua, mutta se loppuu yhtä nopeasti kun alkaa. Voi olla, että tämä kaveri on rauhallisempi kuin Limppu, joka mun muistikuvan mukaan potki ja heilui mahassa ihan jatkuvasti, ettei liikkeistä voinut erehtyä.

Millä viikoilla te muut uudelleen synnyttäjät olette tunteneet liikkeet?