30. lokakuuta 2016

PUOLIVUOTIAS


Meidän pieni Rosalie täytti eilen puoli vuotta! Lapset kasvaa niin tajuttoman nopeasti, että kokoajan hämmennyn mihin tää aika menee.

Käytiin aiemmin viikolla Rosalien kanssa neuvolassa, ja hän kasvaa oikein mallikkaasti. Hän on ottanut jo ensimmäiset konttausaskeleet, vaikka meneekin eteenpäin vielä lähinnä ryömimällä, tai puoliksi konttaamalla ja syöksymällä. Hän syö hienosti soseita, lihasoseet on lemppareita ja puurolle vielä yökitään. Hän leikkii jo isoveljiensä kanssa, tai ainkin yrittää kovasti osallistua leikkeihin. Rosalie on harvoin huonolla tuulella ja onkin meidän pieni päivänpaiste, kun jaksaa hymyillä ja nauraa aina. Hän nukkuu hyvin, herää maksimissaan kaksi kertaa syömään, mutta uskon että nekin jää pois kunhan päästään kunnon rytmiin kiinteiden ruokien kanssa.

Tämä puoli vuotta on mennyt todella nopeasti. Vaikka ajattelin koko raskausajan, että arki kolmen lapsen kanssa olisi todella haastavaa ja mietin välillä, että tulenkohan pärjäämään, niin voin sanoa, että meillä on mennyt hienosti. Rosalie on aika helppo tapaus ja hyvinkin sopeutuvainen. Hän on kasvanut ihanaksi pieneksi persoonaksi, Rafaelin kaveriksi, Liamin hoidokiksi, ja meidän pieneksi rakkaksi tytöksi.

Onnea rakas pieni puolivuotias Rosalie <3


27. lokakuuta 2016

Pressipäivä

Eilen meillä oli vähän spesiaalimpi päivä, kun suunnattiin Limpun kanssa Helsinkiin, jossa treffattiin Klara, Sira, Essi, Henni ja Sofia, ja jatkettiin matkaa Republic Showroomille pressipäivään. En oo aiemmin käynyr missään pressitapahtumissa, Indiedaysin blogitapahtumia lukuunottamatta.

Päästiin tutustaan kevään uusiin mallistoihin, ja viettämään ihana iltapäivä yhdessä tyttöjen kanssa (ja Limppu Hennin kanssa). Showroomille tuli vierailulle myös ihanat Batmaniksi ja Robiniksi pukeutuneet pikkukoirulit. Aluksi Limppua jännitti niin kovasti, ettei saanut sanaa suustaan, mutta vähän lämmettyään meno olikin sen mukaista.

Ei viivytty Republicilla turhan pitkään, vaan jatkettiin matkaa Vapianoon. En oo aiemmin käynyt siellä syömässä ja odotukset oli aika kovat. Otin mulle ja Limpulle tonnikalapizzan puoliks ja se oli ihan hyvää. Miinusta paikka sai pitkistä jonoista, mutta plussaa monipuolisuudesta, kaikille löytyi jotain.












Kun Sofia jatkoi matkaa kauhutaloon, kävästiin me viel Limpun, Essin ja Hennin kanssa Kampin Br- leluissa. Siellä viimeistään iski kunnon Halloween-fiilis, harmi vaan, ettei meillä oo kummempia suunnitelmia Halloweeniks. Löydettiin Limpulle Ryhmä Hau lautapeli, ja monen monta lelua joulupukin listaan.

Oli kyllä niin huippupäivä ja ihanaa irtiottoa arjesta! Onneks ens viikolla jo treffaillaan tyttöjen kanssa taas, ja tällä kertaa ilman lapsia ja pitkän kaavan mukaan, hotelliyötä myöten, en malttais odottaa!

23. lokakuuta 2016

Minä äitinä


Mulle aina ollut itsestäänselvää, että mun äiti on mun tukena. Että jos on joku asia, niin voin luottaa siihen, että äitille voi kertoa. Kun mulla meni koulussa huonosti, en oppinut samassa tahdissa kun muut, äiti lohdutti, että kyllä mä opin vielä, mutta omaan tahtiini. Hän ei ollut pettynyt siihen, että toin jatkuvasti kotiin kokeita, joissa komeili nelonen tai vähän paremmassa tapauksessa vitonen tai jopa kutonen. Kun mä löysin rakkaimman harrastuksen ja halusin asua tallilla, äiti haki mua illalla myöhään iltavuonsa jälkeen kotiin. Hän kustansi mulle kerran viikkoon ratsastustunnin, vaikka neljän lapsen yksinhuoltajana meillä oli tiukkaa. Kun mun murrosikä yllätti, mua ahdisti päivästä toiseen, en tiennyt mikä mua vaivaa, riehuin koulussa, koska oli vaan niin levoton olla, kun mut erotettiin koulusta ja passitettiin nuorisopsykiatrin polille, äiti istui siellä mun kanssa. Äiti istui koulussa palaverista toiseen puolustamassa mua. Kun karkasin kotoa, äiti lähetti mun nuorten turvakotiin hetkeksi rauhoittumaan.  Äiti pienensi työviikkoaan, että voi vahtia mua kotona. Kun pääsin 16-vuotiaana opiskelemaan Lappeenrantaan, äiti maksoi mun asuntolan vuokran ja mun elämisen toisessa kaupungissa, ja jo neljän päivän päästä tulin maitojunalla takaisin, koska oli liian kova ikävä kotiin, ja muutin takasin äidin luo, eikä äiti koskaan ollut mulle edes vihanen tästä.

Mun äiti ei koskaan jättänyt mua yksin, vaan on tukenut mua kaikessa. Tää oli mulle ihan itsestäänselvyys, näinhän tän kuuluukin mennä, mutta hetki sitten pohtiessani omaa äitirooliani tai etenkin rooliani ja esimerkkkäni naisena varsinkin tyttärelleni, tajusin että monellekaan se ei mene ihan niin.

Mulla on monia kavereita ja tuttuja, jotka ei oo ihan yhtä onnellisessa asemassa mitä mä olen ollut. Heillä ei ole jostain syystä välit omaan äitiin olleet kovinkaan hyvät. Silloin kun he on olleet kasvavia nuoria, murrosikäisiä, joilloin koko ihminen on ihan sekamelskaa kaikkien tunteiden ja uusien muutosten edessä, vanhempi pettääkin luottamuksen tavalla tai toisella. En voi edes kuvitella kuinka vaikeaa on ollut koittaa kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ilman niin tärkeää tukea.

Halua itse olla tottakai parhain mahdollinen äiti lapsilleni. Voihan olla, ettei meidän lapset ole yhtä hukassa itsensä kanssa murrosikäisenä mitä minä olin. Mutta mua pelottaa miten onnistun tehtävässäni. Mua pelottaa, että jostain syystä mun oma lapseni ei luota muhun, tai halua puhua mulle. Missään nimessä en aio ikinä luovuttaa, annan tukeni aina vaikka meillä olisinkin vaikeaa. Mä toivon että mun tukeni ja turvani tulee olemaan mun lapsille yhtä itsestäänselvyys mitä se on mulle ollut.

22. lokakuuta 2016

SYYSLOMA


Meillä oli tällä viikolla syysloma. Tai periaatteessa vain kaksi päivää, torstai ja perjantai. Alkuviikosta Limppu tuli reissusta, jolla oli mummin ja tätinsä kanssa. Tämä oli eka kerta, kun joku lapsista oli matkalla ilman mua ja kyllä napanuora paukkui pahasti. Kotiuduttuaan Limppu kertoi, että oli ollut todella ikävä ja loppuviikko onkin mennyt vähän itkuisammin mitä yleensä. Tällä viikolla kävin myös Rosalien kanssa kiertelemässä lastentarvikekirppis Natiaisessa ja löysin kahdet housut, kaksi neuletta ja yöpuvun seitsemällä eurolla! Keskiviikkona meillä oli Rafaelin eka vasu, ja voi että miten voikaan olla toisesta ylpeä. Hänellä on alkanut päiväkotiura niin hienosti ja selvästi tykkää kovasti olla ja tehdä ryhmän kanssa juttuja.

Torstaina käytiin koko jengi Rafaelin 1,5v neuvolassa. Hän on kasvanut kokoajan tosi hyvin ja kehittyy ihan ikätasoisensa mukaan. Saatiin taas uusi lähete sairaalaan tutkimuksiin, maha ja allergiaongelmien vuoksi. Käytiin kesällä yksityisellä prick testeissä ja nyt toivottavasti päästäis sairaalalle vähän laajempiin tutkimuksiin, eli sormet ristissä, ettei meidän lähetettä lähetetä taas takaisin.

Löysin myös viikolla Lidlissä kierrellessäni superkivat nilkkurit! Parin viikon päästä on taas Indiedaysin bloggers day ja blogigaala, johon oon alkanut jo vähän hahmotella asuja. Yleensä tällaisiin hienompii tapahtumiin laitan väkisin korkkarit tai korolliset nilkkurit, ja loppujen lopeuksi körsin koko illan, joten nyt päätin luovuttaa ihan suosiolla, mä en vaan opi kävelemään niillä ja ne on usein todella epämukavat jalassa. Mulla on nyt kahdet kenkävaihtoehdot, ja se kumpiin päädyn riippuu vähän siitä mitä muuta löydän päälleni. Mulla alkaa pieni kriisi muodostua!

Hei laittakaa kommenttia jos ootte myös tulossa BID&IBA:aan tai jompaan kumpaan!

13. lokakuuta 2016

KOLME MENEE SIINÄ MISSÄ KAKSI

Arkea kolmen lapsen kanssa on nyt takana kohta puoli vuotta. Kaksi meni melkein siinä missä yksikin, varsinkin kun lapsilla on vähän isompi ikäero, niin kolmannen lapsen huomaa jo muuttavan arkea hyvin paljon.

Meillä on siis Limpun ja Rafaelin välillä ikää 3 vuotta, Rafaelin ja Rosalien välillä 1v1kk ja vähän päälle. Kun Rafael syntyi, Liam oli todella mustasukkainen ja kesti hyvän tovin ennen kuin elämä alkoi normalisoitua ja molemmat pojat ottamaan omaa paikkaansa nelihenkisessä perheessä. Rosalien syntymää Rafael ei ehkä oikeen ymmärtänyt, tai ei ainakaan ragoinut oikeastaan mitenkään suuremmin siihen. Nyt kun Rosalie on vähän kasvanut, on Rafael alkanut pitämään huolen siitä, että saa varmasti paljon huomiota änkeämällä syliin ja päälle ihan sama missä istun tai makaan.

Limpulle tämä pari vuotta on ollut aika raskasta aikaa ja hän osoittaa pahaa mieltään ja turhautumistaan mulle kiukuttelemalla ja uhmaamalla. Hän usein kertoo, että on paha mieli ja raivoaa pahaa mieltään ulos.

Kolmen lapsen kanssa haastavinta on pukemistilanteet. Yleensä laitan Limpulle vaatteet lattialle ja kehotan pukemaan itse ja autan tarvittaessa, samalla kun puen Rafaelin. Kun pojat on valmiita puen itseni ja sen jälkeen vasta Rosalien, että päästään heti pihalle kun hänellä on vaatteet päällä. Koko juttu kuitenkin kaatuu usein jo siihen, että Limppu ei suostu pukemaan itse, Rafael raivostuu kun autan, pojat tappelevat odottaessaan eteisessä, kun puen itseni ja Rosalien joka jo huutaa valmiiksi pää punaisena. Tilanne helpottuu heti kun päästään ulos, mutta sen pienen hetken kun kaikki on täyttä kaaosta joudun käyttää kaiken tahdonvoimani, että hermot kestää.

Toinen haaste arjessa kolmen lapsen kanssa on yöt. Rosalie herää parhaimpina öinä kerran tai kaksi. Rafael kerran ja Limppu ei kertaakaan. Parin viikon sisällä kutenkin kaikki lapset on olleet hereillä vuorotellen koko yön ja minä tietenkin valvonut kaikkien kanssa. Aamulla tuntuu usko loppuvan ihan kaikkeen, mutta viimeistään kun saan kaikki nukkumaan päiväunet ja pääsee itsekin hengähtämään, niin aurinko paistaa myös tähän meidän risukasaan.


Kaikki tuntuu kuitenkin kaiken tämän vaivan arvoiselta, kun huomaa miten paljon lapset toisiaan rakastaa, pitää toistensa puolia ja huolta toisistaan. Kun kaikki nukkuvat yönsä hyvin tai syövät ruokansa ja ovat ihan vaan tyytyväisiä ja onnellisia meidän perheen arkeen, tiedän tekeväni jotain oikein. Kun Limppu katsoo silmiin, antaa ison halin ja sanoo ''Äiti minä rakastan sinua'', kun Rafael juoksee halaamaan ja haluaa syliin, kun Rosalie vaan hymyilee maailman leveintä hymyä kun näkee mun naaman.

Mun rakkaimmat murupallerot <3

12. lokakuuta 2016

MITEN MUSTA TULI TÄLLAINEN?

Oon jo tässä pidempään pohtinut paljon syvällisiä, mun elämää tällä hetkellä, millaista se on ollut tähän asti. Miettinyt millainen mä olen ollut ja miten musta on tullut tällainen. Tein jonkin aikaa sit Facebookissa persoonallisuustestin ihan vaan itsetutkiskelun merkeissä. Olin melko varma vastauksesta millainen mä olen ja tulos saikin mut ihan hämmentyneeksi. Oonkin ihan täysin sen vastakohta mitä oon kuvitellut olevani.

Pienenä olin kovin puhelias. Äiti on kirjoittanut vauvakirjaan, että puolitoistavuotiaana ''puhuu paljon''. Koko peruskoulun olin lähinnä luokan pelle, rämäpää Laura. Vaikka tiesin jo silloin, että kaikenlaiset esiintymiset luokan edessä saa mut lähinnä paniikkiin, niin silti olin se porukan naurattaja.

Nyt kuitenkin testin tehtyäni tuloksena oli 100% introvertti... Siis minä? Mitä ihmettä..


Luulin, että ihminen syntyy jonkin luonteiseksi ja pysyy pohjimmiltaan aina sellaisena, mutta se taitaakin olla niin, että elämän kokemukset muokkaa meitä kokoajan, heitellen rajusti pitkin seiniä ja siinä koittaa vaan pysyä mukana. Miten paljon asiaan pystyy itse vaikuttamaan?

Kun tapaan uusia ihmisiä olen todella varautunut. En osaa small talkia ja puhun vaan jos multa kysytään jotain. Oon täysin jäässä enkä osaa muodostaa lauseita, tai osaan päässäni mutta ne ei tuu suusta ulos. Mietin pitkään ennen kuin sanon mitään, että mitähän toi musta ajattelee jos sanon näin. En uskalla tuoda mielipiteitä julki ennekuin tunnen sen toisen melko hyvin. Toisinaan puhun liikaakin ja päästän suustani niin paljon sammakoita, tai ainakin musta tuntuu siltä ja kelailen puolen vuoden päästäkin käydystä keskustelusta, että miksi menin sanomaan noin ja luen ihmisten eleitä ja energioita ja aika usein päädyn samaan lopputulokseen; mussa on jotain vikaa ja mua ei ehkä haluta mukaan porukkaan...


Löytyykö sieltä kohtalontovereita vai oonko ainoa laatuani?

6. lokakuuta 2016

NELJÄ -JA VIISIKUINEN

Blogihiljaisuuden vuoksi mulla jäi välistä kokonaan katsaus meidän neljäkuiseen Rosalieen, mutta otetaan se nyt samassa tämän viiden kuukauden kanssa.

Rosalie on kasvanut ihan hurjaa vauhtia! Hän osaa siis jo kääntyä, viedä tavaroita suuhun, tarttua tavaroihin, ottaa varpaistaan kiinni, syö/maistelee soseita ja vellejä (tässä asiassa äiti on ollut vähän laiska), nousee käsien ja kyynerpäiden varaan, laittaa jalat konttausasentoon ja heijaa itseään edestakaisin. Hän nukkuu yönsä nykyään todella hyvin, herää n. 1-2 kertaa.

Rosalie rakastaa katsella kun isoveljet puuhailee kaikenlaista, ja pääseekin nykyään lattialla ollessaan vähän mukaan leikkeihin. Rosaliella on kova tarve päästä eteenpäin ja välillä täytyy ihan hermostua kun vauhti on vielä niin hidasta.

Viime kuussa neuvolassa tyttö kasvaa ihan käyrillään ja kehittyy iän mukaisesti. Nyt meillä skippaantu tää viiden kuukauden neuvola, koska ollaan koko perhe enterorokossa. Saa nähä saadaanko erikseen vielä aikaa Rosalielle tälle viiden kuukauden iälle vai meneekö se samaan puolivuotis neuvolan kanssa. Rosalie on onneks jo paljon parempi, hänellä ei ole enää kuumetta, mutta on vähän räkänen vielä ja rakkulat on jäljellä.

Hän on ihan superiloinen ja perustyytyväinen neiti. Tykkää hassutella ja aina aamullakin herätessään vastassa on maailman aurinkoisin hymy. Kyllä mulle on vaan siunaantunut maailman ihanin tytär  <3


Onko siellä ruudun toisella puolella muita viisikuisia?

5. lokakuuta 2016

Takaisin täällä mistä kaikki alkoi

Moikka.

En tiedä miten tätä mun edestakas seilaamista voi kuvailla millään, tuuliviiri? Syytän raskaita vauvavuosia ja identiteettikriisejä. Eli siis, jatkan bloggaamista nyt tässä vanhassa tutussa osoitteessa. Pieni catch uppi ois varmaan paikallaan.


Meitähän on nyt siis viisi meidän perheessä. Liam on jo neljä ja puoli, Rafael puolitoista ja meidän pienin Rosalie on jo viisi kuukautta. Arki kolmen lapsen kanssa on kyllä tosiaan rikasta sanoisinko. Usein on kädet täynnä hommia, jokainen tarvii just samalla sekunnilla kaikkea, ja kiukuttelevat samaan aikaan. Mutta on tää nyt vaan ihan parasta. Lapset rakastaa toisiaan ja heille on kehittynyt jo niin ainutlaatuinen suhte toistensa kanssa. Me ollaan tiimi ja iltaisin kun käyn nukkumaan, mietin vaan että kuinka mä voinkaan olla näin onnekas. Rakastan mun murupalloja niin paljon! Kaikilla on oma erityinen paikkansa tässä perheessä ja jotenkin hassua kattoa vanhoja kuvia tai lukea täältä blogista vanhoja tekstejä ajalta kun meillä oli vaan Limppu. Ja sitä arkeahan meillä oli kolme vuotta, ennen kuin Rafael syntyi ja nyt kaksi viimeistä vuotta on jotenkin mennyt niin nopeasti ja paljon on kerennyt tapahtumaan.



Lasten pikkuvauva-ajat on olleet tottakai niitä rankimpia, mutta nyt alkaa olla jo aika selvät sävelet rytmien ja muiden juttujen kanssa. Pojat on hoidossa kolme-neljä kertaa viikossa viitisen tuntia, ja meidän pieni Rafaelkin tosiaan aloitti nyt syksyllä päiväkodin. Poikien päivähoito on kyllä ollut tän perheen pelastus ja onneks pojat viihtyy päiväkodissa todella hyvin.

Tulevaisuuden suunnitelmat on mulla itselläni vielä tällä hetkellä aika auki. En tiedä palaanko koulun penkille kun mun äitiysloma loppuu vai mitä. Oon alkanut käymään tallilla useammin, käyn siellä siivoilemassa kerran viikkoon ja pari kertaa ratsastamassa. Mulla on kisat tossa päälle viikon päästä ja nää on ekat kisat sitten kahteentoistavuoteen, ja mua jännittää aivan sairaasti ja varmaan nolaan itteni.

Kuvaaminen on ollut vähän vähemmällä nyt vuoden ajan, mutta kyllä tää tästä. Kertokaan jos siellä on vielä vanhoja seuraajia? Löysittekö perille tänne? Jos löysitte niin Moikka mitä teille kuuluu?